©2018 by Elsan elämää.

Kokemuksia pentutreffeistä ja sosiaalistamisesta

Meidän naapurustossamme on montakin koiraa - ihan seinänaapurissakin kaksi, vastapäisessä asunnossa kolme ja muualla taloyhtiössä ainakin kolme lisää. Koirakamuja voisi siis löytyä aivan omastakin ovensuusta, mutta jostakin syystä Elsa ei ole näiden kanssa tullut tekemisiin. Paitsi yhden, jonka kanssa ne vaihtavat kuonokkain kuulumisia takapihan aidan raosta. Sen sijaan kävimme heti ensi kuukausista saakka - siihen saakka kun ikä tuli vastaan - Mustin ja Mirrin tarjoamilla pentutreffeillä.

Jo ekoilla kerroilla tuli selväksi, että Elsa kaipaa kaveriksi toista samanlaista vouhkaa - hiukan aremmat ja alistuvammat jäävät jalkoihin. Jälkikäteen mietin, että olisiko sen melkolailla riehakkaaseen käytökseen voinut puuttua tiukemmin noissa tilanteissa - opetusmielessä, suurinta intoa hilliten - mutta tiedä sitten olisiko siitä ollut apua tämän päivän menoon. Ekakertalaiselle koiranomistajalle nuo ovat kuitenkin mukavahkoja matalan kynnyksen mahdollisuuksia viedä pentu tutustumaan uusiin koirakavereihin. Ja ensikertalaisena sitä tietenkin nojaa täysin ammattimaisiin ohjaajiin, jotka pistävät innoikkaimpia jäähylle aina välillä ja koittavat tunnustella keiden kemiat parhaiten sopisivat yhteen. Ajattelin nyt myöhemmin, että olivatkohan nämä treffit muutenkin hiukan turbovaihteelle kiihtyvälle pennulle turhan stressaavia? Vaikea arvioida. Toki noillakin jo Elsa oli kovin päsmäröivä ja yritti paimentaa muita pentuja - ja huomattiin, että se ei kyllä pelkää eikä arastele mitään siinä mielessä että joko yli-itsevarmuuttaan tai epävarmuuttaan komentelee yhtä lailla koirasusia kuin tanskandogeja...