Terveisiä yksivuotisneuvolasta

Neitimme kävi eilen hakemassa yksivuotisrokotuksensa ja esittäytymässä nykykunnossansa eläinlääkärille. Kyllä ei aivan mennyt tämä käynti kuten olin etukäteen visioinut.

Elsalla on hiukan ristiriitaisia kokemuksia eläinlääkäreistä. Jouduimme viemään sen päivystysnäytille loppukeväästä, kun sen vatsa oli aikalailla sekaisin ja pelkäsimme kuivumista. Olivat siellä yrittäneet silloin pistää nesteytystippaa niskaan - aika huonolla menestyksellä; niin oli ollut ärhäkkä potilas, että eläinlääkäri oli pakittanut ja todennut, että "ei se varmasti sitä tarvitsekaan kun on noin energinen". Juu, kuulostaa meidän koiralta.


"Normaalit" pentutarkastukset tehtiin keväämmällä eläinlääkärillä, joka valikoitui osin sijaintinsa, osin hintatasonsa perusteella sellaiseksi jota olimme ajatelleet Elsan "perushoitoon" käyttää. Muutama käynti siellä siis oli jo takana - mieheni hoiti kevään käynnit, joten minulle tämä tuttavuus oli uusi.


En tiedä ylianalysoinko, mutta minusta tuntui, että kevään kokemuksesta suivaantuneena Elsa karsasti "niskasta nappaamista" hyvän aikaa - jopa siten, että valjaistakin kiinni ottaminen tuntui siitä jotenkin uhkaavalta. Tätä kesti jonkun aikaa. Siksi itseäni hiukkasen jännitti, miten koira suhtautuisi tähän eläinlääkärikäyntiin. Varsinkaan, kun emme ole vielä saaneet Elsaa oppimaan paikallaan seisomista (paikallaan istumisen ja makaamisen se kyllä osaa hyvin) - ja käsittelytoimenpiteet muutoinkin sujuvat, no, sanoisinko että vaihtelevasti. Olinkin tehnyt mielessäni mentaaliharjoitteita siitä, miten tällä kertaa toimittaisiin. Varustauduin lihapulla-arsenaalilla ja sovin itseni kanssa, että


- odotustilaan mennään ihan rauhassa ja siellä ollaan rauhassa - ei hötkyillä, odotellaan omaa vuoroa.

- hoitohuoneessakin edetään ihan rauhallisesti asteittain; herkuilla pitelen koiraa aloillaan ja askel kerrallaan, positiivisen kautta kurkataan korvat, silmät, hampaat jne jne.


Ja näin - yksisarvisten säestäessä harmonista hetkeä sateenkaaren alla - luomme koiralle eläinlääkärikäynneistä positiivisen kokemuksen, jota sen ei tarvitse jatkossakaan jännittää.


No. Kerronpa miten kävi.


Kun tulimme paikalle, meitä odotti hyvin pieni odotustila ja avoin ovi hoitohuoneeseen, jossa juuri puuhasi lääkäri noin seitsemän koiranpennun pentuetarkastuksen, pentujen omistajan ja muutaman lapsen kanssa. Hämmästelin hiukan tätä "avoimuutta" sikäli, että aikaisemmat kokemukseni muista eläinlääkäreistä ovat hiukan erilaisia; hoitotoimenpiteet on tehty suljettujen ovien takana jonkinasteisen yksityisyyden ja rauhan takaamiseksi. Ja ainakin kissojen kanssa meidät on usein ohjattu potentiaalisesti stressaavasta odotustilasta johonkin rauhallisempaan paikkaan vuoroa odottelemaan.


Siinä kuitenkin sitten oltiin - Elsa kuono pitkällä menossa vauvoja moikkaamaan, minä lihapulla kädessä yrittäen kaikin konstein pitää sitä aloillaan ja hiljaa (pitihän pikkuisia tietenkin moikata myös haukkumalla...). Samalla kuuntelin hoitohuoneen avoimesta ovesta kuuluvaa lääkärin "sairaskertomusselostusta" pentueen omistajalle (tällainen ei kai olisi mitenkään OK ihmislääkärissä?). Eihän nyt tietenkään mistään salaisuuksista ollut kyse - tällä kertaa - mutta entä, jos kyseessä olisi ollut vaikkapa vanha eläin jonka eutanasiasta olisi pitänyt keskustella? Olisinkohan saanut kuunnella senkin?


Tästä kaikesta Elsa otti toki jo hiukan "kierroksia". Se kuunteli kyllä maahan- ja paikkakäskyjä ja pysyi palkkiollansa jotensakin aloillaan, mutta se oli selvästi rauhaton kun ei oikein tiennyt, mistä mahtoi olla kyse. Kierrokset vain kasvoivat, kun edellisten potilaiden kanssa venyi ja vastaanotto oli ainakin noin vartin myöhässä.


Vuoromme koittaessa vaihdoimme ahtaassa ovensuussa paikkaa pentueen kanssa ja menimme hoitohuoneeseen. Ovi pysyi edelleen avoinna odotustilaan – se oli "juntattu" jotenkin pysyvästi auki joten en oikein osannut pyytää sitä kiinnikään – ja Elsa seurasi sitten tietysti korvat höröllä miten suuri pentue pienessä eteisessä teki lähtöä. Se siitä "rauhallisesta positiivisen kokemuksen vahvistamisesta" siinä kohtaa.


Sain koiran nostetuksi hoitopöydälle (14,4 kg) - joka sekin oli jo hassua. Että tuollainen nallenpentu reilun metrisen pöydän päälle. Vaan kai se on yleinen käytäntö koirillakin - en tiedä, enkä "osannut" pullikoida vastaankaan, kovin kun tuntui olevan kiireistä ja samaan aikaan eteisessä pentueseure teki lähtöä ja Elsaa seuraavakin potilas näytti jo odottavan ulko-oven takana. Ensi kerralla tosin kysyn, voisiko tarkastuksen tehdä ihan lattiatasolla, luulen että siinä myös Elsa olisi rauhoittunut hiukan helpommin. Pöytä jo sinänsä, liukkaine pintoineen ja voimakkaine valoineen, oli siitä sen verran omituinen, että ei se oikein tahtonut rauhoittua siihen edes lihapullien supervoimien avulla.


Itse rokotuksia koira tuskin tunsi, joten siinä mielessä jännitin turhaan (sen verran siinä sitten oli muuta häslinkiä). Mutta kaiken kukkuraksi olin ottanut kotoa mukaan eläinpassin ja unohtanut varsinaisen rokotekortin kotiin, joten minun on siellä piipahdettava merkityttämässä saadut rokotteet vielä uudelleen.


Kaikki Elsalla oli lopulta aivan mainiosti. Lääkäri kehui kovasti turkin kuntoa ja painoa suhteessa kokoon ja myös hampaita ("Harjaatteko te niitä?" - no ei todellakaan, hymähti huonoemäntä; ihan on puruluilla ja "hammashoitotikuilla" menty). Aivan kaikesta mieltä askarruttavasta en ehtinyt edes jutella kun lääkäri jo hiukan alkoi hoputtamaan - myöhässä kun jo oltiin aikataulusta ja seuraavat potilaat kurkkivat avoimesta ovensuusta.


Että tällaista häslinkiä, itselleni jäi vähän kiireinen ja levoton fiilis. Minkälaisia eläinlääkärikokemuksia sinulla on?


0 views

©2018 by Elsan elämää.