Oletko koskaan turhautunut karvaisen kullannuppusi tempauksiin niin, että olet ollut valmis siltä istumalta palauttamaan sen paikkaan josta se oli tullutkin? Ai et? Sitten sinun täytyy olla pyhimys. Onkohan olemassa termiä "koiranpennunhankinnan jälkeinen masennus"?
Elsa on tietenkin ihana, se on sanomattakin selvää. Ensimmäisten kuukausien aikana sen kanssa on kuitenkin tullut vastaan monta tilannetta, jossa olisin ollut valmis kiikuttamaan sen saman tien takaisin kasvattajalle. Joka kerta, kun toisen koiran ohittaminen menee mönkään ja tyttö pääsee haukahtamaan ja tempoilemaan sen sijaan, että käppäilisi ohi kauniisti katsekontaktissa kuin mitään ei olisi ollutkaan. Joka kerta, kun tytär raportoi Whatsupissa puoliksi syödyistä barbeista. Joka kerta, kun koulutusyritykset menevät mönkään kun "hänen armolleen" eivät satu kelpaamaan juuri ne herkut joita olit varannut. Joka kerta, kun koirapuistosta käännytään kotiin ja häpeillään sitä, miten jälleen yksi rescuekoira reppana koettaa selvittää, pitäisikö tämän kovaäänisen vouhkan antaa vain räksyttää korvan juuressa vai pitäsikö sille vilauttaa ikeniä.
Eniten turhauttaa, kun koira pääsee turhauduttuaan tekemään jotakin, josta on ihan oikeasti myös taloudellisia seurauksia. Elsa on meillä a) jyrsinyt puisen portaikon alareunan hiomis- ja maalauskuntoon (tai -kelvottomaksi, en tiedä enkä ole uskaltanut kysyä), b) pissannut kuivaksi opetellessaan alakerran laminaatin piloille siten, että olohuoneen lattia on täydellisen uusimisen tarpeessa (ja ei, meillä ei ole esim. kodinhoitohuonetta, jonne sen olisi voinut sijoittaa tällaisten vahinkojen estämiseksi - note-to-self jokaiselle koiran hankintaa harkitsevalle...), c) tuhonnut myös vasta hankitun löhösohvan. Se ei onneksi ole massiivinen taloudellinen vahinko - olen kirpputorihai ja löysin sen reilulla satasella kierrätyskeskuksesta joten tuhansien eurojen design-laiskanlinnasta ei ole kyse, mutta silti. Ei sen kotiin tuominen ja vanhasta sohvasta eroon pääseminenkään ollut ihan pieni proggis, ja nyt taas. Lisäksi nämä kaikki tuhot aiheuttavat sen, että ei - minä en vapaaehtoisesti juuri enää kutsu meille vieraita. Ja häpeilen myös päivittäin sitä, että lasten kaverit pyörivät murjotussa kodissamme.
Siinä se. Ruma sana tuli sanotuksi niin kuin se on.
Näen siis punaista joka kerta kun Elsa keksii tällaisia tuhoja tehdä. Järki toki sanoo, että eihän se sen syy ole - ymmärrän tietenkin, että sillä on kenties ollut tylsää jne. Ja se on vielä pentu ja niin edelleen. Eikä se itse toki tajua tuhmuuksia tehneensä joten ei sitä niistä tietenkään toruttu ole, kun ei ole kylmiltään saatu pahanteosta kiinni.
Mutta.
Itselleni tuo ainakin vain lisää turhautumien määrää. Joten nyt, sanon sen tässä ääneen; on ollut hetkiä, jolloin on myös kaduttanut koiran hankinta. Uskaltaako tällaista edes tunnustaa? Ovatko koirat kuin vauvat - niitä kuuluu vain rakastaa, palvoa, ihastella, ihailla 24/7? Sohaisinko ampiaispesää? Mitä mieltä olet?
