Lemmikeistä ja leviävistä pöpöistä

Pandemia jyllää. Influenssa jyllää. Meillä Elsa jatkaa pusutteluaan ja korvieni pesua kuten ennenkin. Ihmisten reaktiot kasvoja nuolevaan koiraan ja sen tassujen välittämään kuraan vaihtelevat - jotkut kavahtavat pelkkä ajatustakin, ja se heille toki suotakoon. Itse uskon, että juurikin tämä ajoittain kuolaava hellydenkipeä rakkauspakkauksemme (ja etenkin sitä edeltävät vastaavat, kissa-merkkiset) on yksi syy muun muassa siihen, että lapset ovat olleet todella terveitä.


Meillä oli karvaisia lemmikkejä taloudessa jo ennen lasten tuloa. Heidän vauva-aikanaan sain lukea tosi monenlaisia reaktioita ja kokemuksia siitä, miten lemmikit ja vastasyntynyt (ja myöhemmin taapero) mahtuvat samaan taloon. En suoraan sanoen ole koskaan ymmärtänyt "varotoimia", joiden varjolla vaikkapa kissa saa lähteä uuteen kotiin - tai mikä vielä kauheampaa, kokonaan autuaamille hiirestysmaille - jo ennen uuden perheenjäsenen tuloa "ihan vain varmuuden vuoksi" kun ei luoteta tai tiedetä, miten eläin aikanaan reagoi uuteen ihmiselämään. Katsoisivat nyt ensin ennen kuin hätiköisivät! No joo. Ehkä sinänsä helppo sanoa, sillä meillä kissat ovat poikkeuksetta ottaneet vauvan vastaan varsin hyvin. Tuntuu, että niin kissa kuin koirakin yleensä tunnistaa "ihmispennun" ja osaa jotenkin suhtautua siihen sellaisena - pentuna - jolloin myös kärsivällisyyspinna on eläimelläkin hiukan pitempi.


Ensimmäisen lapsen syntyessä meillä oli talossa kolme kissaa. Näistä parhaaksi lapsenkasvattajaksi osoittautui silloin kaksivuotias maine coon -rouva, jonka kärsivällisyys ja luonne olivat vertaansa vailla - sitä sai taapero kiskoa hännästä, turkista ja mistä vain ilman että kissa teki juuri muuta kuin maukui ihmisiä apuun. Lapseen se ei kajonnut. Kaksi silloista maatiaiskissaamme olivat huomattavasti varautuneempia ihmistaimen suhteen, mutta nekin osasivat ottaa oman tilansa ja enimmäkseen vain häipyivät paikalta jos leikit kävivät liian rajuiksi. Summa summarum; kissojen ansiosta muksuistamme on kasvanut ihan kelpo eläinystäviä ja eläinten käsittelijöitä.


Mutta itse uskon, että niiden ansiosta he ovat myös välttyneet aika monelta taudilta.


Ei bakteerikammoisille


Meillä ei ole koskaan ollut bakteeripelkoa. Lapset ovat aivan pienestä nuohonneet samoja lattioita eläinten kanssa. Tietysti perushygieniasta on pidetty huolta, eivätkä he toki vauvoinakaan ole päässeet kissanhiekkalaatikoille leikkimään, mutta eläinten kanssa samoissa sängyissä on nukuttu ja samoilla sohvilla löhötty kohta kaksikymmentä vuotta. Meillä ei ole ruoka-aine- eikä muitakaan allergioita, ja uskon kyllä pääosin niihin tutkimuksiin jotka tätä samaa todistavat; eläinten kanssa kasvaneilla on vähemmän yliherkkyyksiä. Eihän kissahistoriamme tokikaan varmasti ole ainoa syy meidän lastemme allergiattomuuteen -onhan tietenkin myös perimä ja monet muut ympäristötekijät - mutta kuitenkin ajattelen, että ehkä nelijalkaisilla sisaruksilla on jokin osuutensa asiassa.


Ja sitten tuli Elsa.


En tiedä onko se tyypillistä lapinkoirille, mutta Elsa herättää minut usein hyppäämällä sänkyymme ja pesemällä sen korvani, joka ei juuri sillä hetkellä satu olemaan painettuna tyynyä vasten. Se myös useimmiten tervehtii lämpimästi suulle suukottamalla - jos sen siis antaa niin tehdä. Lisäksi se kuolaa - ainakin joskus, kun oikein innostuu. Niin että hihallekin voi muodostua läikkä. Voi kauhistus, sanoo ehkä joku. Kuraa ja hiekkakin se tuo sisään.


Tämä on ollut meidän suhtautumistapamme:


Elsa saa rakastaa tai olla rakastamatta juuri omalla tavallaan ja me otamme sen hellyyden vastaan sopimallamme tavalla. Meitä saa halia ja suukotella kasvoihin - myös koira. Ja Elsa tosiaan myös halailee... Holtittomasta ihmisiä vasten hyppimisestä se on mitä mainioimmin oppinut pois, mutta lenkeilläkin sille tulee välillä hirvittävä hellyyspula. Silloin lenkittäjän pitää polvistua, jotta Elsa voi halata eli nousta kyykistynyttä ihmistä vasten etutassut olkapäillä, polvilla tai rinnan päällä. ja antaa muutaman pusun. Ja sitten lenkki taas jatkuu.


Jälleen vetoan tutkimuksiin siitä, että liika hygienia voi olla myös pahasta. Niinpä emme ole kategorisesti kieltäneet Elsalta kenenkään pusuttelua (minusta tuntuisi ylipäätäänkin surkealta kieltää koiralta sen tapa osoittaa rakkautta omalle perheelleen!). Niinpä jää hellyyden kohteen vastuulle, antaako hän koiran nuolla kasvojaan vai ei.


Koronan tullen toki mietin, että mites moinen pandemia suhtautuu koiriin - voivatko ne levittää sitä? Uskaltaako koirapuistoissa käydä? Kaikenlaista sitä välillä pohtii. Ilmeisesti koirillakin on oma koronaviruksensa, mutta se kai on erilainen kuin ihmisissä jylläävä. Joten keep calm and let your dog love you.


Koira sairaanhoitajana


Vaikka uskon, että lemmikkien ainakin osin tarjoama tietynlainen vastustuskyky on suojannut meidän perhekuntaamme (etenkin lapsia!) monelta jylläävältä taudilta, toki meillä(kin) on vuosien varrella ollut hyvin monenlaisia pöpöjä kylässä. On ollut flunssaa ja vatsatautia.

Koiran tulon jälkeen on osoittautunut, että karvakamu on myös sairaan ihmisen paras ystävä. Kun Elsan reaktiot huushollimme potilaisiin eivät ole jääneet yhteen kertaan, voi kai jo sanoa, että kyllä se huomaa milloin perheenjäsen sairastaa.


Olin toissasyksynä pitkään kipeänä. Podin kotisohvalla flunssaa ja keuhkokuumetta kaksi viikkoa ja olin aika tarkkaan majoittautuneena sohvan nurkkaan parantamaan itseäni. Flunssa käynnistyi tuolloin yskällä, jota - jänskää kyllä - Elsa ensin hiukan kavahti. Se ei aluksi jotenkin ymmärtänyt, mistä oli kyse, vaan taisi ensin kuvitella minun "haukkuvan" jollakin tavalla - ja vastasi minulle samalla mitalla, haukkumalla. Jossakin kohtaa se kuitenkin oivalsi, että haukusta ei ollut kyse vaan jostakin muusta - ja kun minä köhin vilttien alla ja yritin parantua, se vietti myös ison osan sairaspäivistä kyljessäni. Ensin se ihmetteli, kun en juuri aloiltani liikkunut (lähinnä käänsin kylkeä, siirryin makuuasennosta istumaan ja takaisin). Se jaksoi hetken sitkeästi kuskata syliini myös leluja toivoen, että olisin innostunut leikkimään, mutta totesi senkin sitten turhaksi - en jaksanut sairastelultani - joten se asettui myös aloilleen kuten minäkin. Toki se välillä kävi touhuamassa omiaan - tutkaili lelujaan, kävi katsomassa missä kissat majailivat, siirtyi hetkeksi torkkumaan lattialle (lieneekö siellä ollut hiukan viileämpi sille).


Keep calm ad let your dog heal you.

90 views

©2018 by Elsan elämää.