Ai niin. Elsa tosiaan täytti vuoden ensimmäisenä päivänä kolme vuotta ja on nyt siis 3,5 -vuotias. Ehkä kun pentu- ja teinivaiheiden kauhut ovat ohi, voisi miettiä mitä tuli saatua hiihtolomalla 2018. Taas kun vietimme koirapuistohetken tyhjällä "pienten puolella" katsellen aidan toisella puolella telmivää kuutta koirakaverusta aloin miettiä asioita. Rakas hylkiömme. Miten sitä rakastankaan ja mitä kuitenkin olisin tehnyt toisin jo vain olisin tiennyt.
Varmaan pitää ensin aloittaa siitä, miksi tässä nimitän rakasta lumiturpaani "hylkiöksi". Lähinnä siksi, että se tuntuu olevan kaikille liikaa jotakin. Se on liian energinen, liian äänekäs, liian impulsiivinen - muille ihmisille, jotka karsastavat muun muassa sitä, että se haukkuu intoaan, ajoittain myös epävarmuuttaan. Liian puutteellisesti sosiaalistettu. Liian musta (erään kouluttajan mukaan sen väri ja olemus voivat karkoittaa toisia koirakavereita). Liian turhauttava koulutettava. Liian sitätätäjatuota, liikaa kaikkea. Sen ensireaktiot sekä toisiin ihmisiin että toisiin koiriin turhauttavat usein itseänikin, mutta todellakin tuntuu, että samalla ne estävät myös näkemästä Elsan sellaisena kuin se on. Ja tätä yritän nyt tässä avata.
Jos olisin tiennyt pentua ottaessani sen, mitä ehkä nyt tiedän enemmän koirista, olisin aloittanut tämän karvakamun sosiaalistamisen toisella tavalla, ammattilaisen ohjastuksessa ja valikoiden. Olisin mennyt aivan vauvapennun kanssa käsittelykurssille. Ei sillä, ettemme nytkin saisi perushoitotoimenpiteet hoidetuksi itse ja ammattilaisilla, mutta tämänkin olisin aloittanut toisin. Olisin aloittanut "harrastuskoiran rakentamisen" (viittaus edelliseen tekstiin) ehkä toisella otteella ja jotenkin enemmän ajatuksella ja systemaattisesti - ihan vain välttääkseni joitakin tilanteita, joihin nyt on törmätty - laiska koulutus aiemmin on saanut Elsan oppimaan asioita harrastuksen kannalta ehkä hiukan ns. "väärin" ja joita nyt paikkaillaan ja täydennellään.
Olenko siis onnistunut yhtään missään? Jossittelu sikseen.
Puhun tässä täysin itsestäni - koen, että Elsan virikkeistäminen ja harrastaminen on ehkä sittenkin ollut pääsääntöisesti minun harteillani tässä sohvaperunaperheessä. Onhan se saatu oppimaan toimivasti ja hyvin aikamoisen määrän koiran perustaitoja.
Vaikka aloitin agilityn sen kanssa melko myöhään, on siitä tullut oikein hauskaa yhteistä puuhastelua - kuten toivoinkin. Elsa nauttii, minä nautin yhteisestä tekemisestä - huolimatta siitä, että me olemme koiran kanssa vähän samanlaisia temperamenteiltamme: turhaudumme ajoittain, kaipaamme jotakin spessumotivaatiota opiskeluun jne. Mutta yhtä kaikki. Elsa on kyllä hyvin oppivainen ja oikein kontaktinhakuinen harjoittelu- ja opettelutilanteissa. Niinpä, jos se jotakin ei opi tai ole oppinut, syy on tietenkin kouluttavassa päädyssä - tyypillisesti esim. huonossa motivoinnissa tai väärin valitussa treeniajankohdassa.
Elsa on kyllä (ainakin yrittänyt kovasti!) opettanut minulle ainakin hitusen itsestäni ja siitä, miten lyhytpinnainen olenkaan. Päreitä tässä pidennellään, ja se on aivan täysin tämän nelijalkaisen kultakimpaleen ansiota. Tavoitteita suhteutetaan ja sovitellaan, mikä on erittäin erittäin terveellistä oman mielenhallintanikin kannalta.
Ja sitten. Asioita, jotka jokainen koiran joskus omistanut ehkä tunnistaa.
Kostean kuononpään hellä tökkäisy kesken lenkin: "pidetäänkö halitauko - rapsuta ja helli vähän vaikka tässä keskellä jalkakäytävää tai suojatietäkin, minä annan pusun niin jatketaan sitten taas".
Iloinen olemus, joka ei tunnu pysyvän nahoissaan kun tulet kotiin muutaman tunnin kauppa-tai minkä tahansa reissun jälkeen. "voi kun ei ole nähty aikoihin - oli aivan aivan hirvittävä ikävä - tehtäiskö jotakin kivaa?"
Odottava katse ja optimisesti heilahtava häntä kun otat vaikkapa lelun, tennispallon tai treenivyön esiin: "jes jes, nyt tehdään yhdessä jotakin tositosi kivaa, olen heti messissä"
Pehmeä pää reitesi päällä kun löhöät sohvalla, ylimalkainen katse olan yli ja pieni kielen lipaisu poskelle tai kämmenelle: "ok, ollaan nyt tässä - viitsitkö vähän rapsuttaa? Kaikki on hyvin juuri nyt".
Tarvitseeko sanoa enempää?