Koirat ovat koiria - jotakin perinteisistä koiraklisheistä...


Olen saanut suurta hupia siitä, että karvapallomme noudattaa todella monia niistä koiraklisheistä joita puheissa, sarjakuvissa ja joka puolella heitellään. Elsa rakastaa puruluiden rouskutusta, kissojen hätyyttelyä (jos sen annettaisiin sitä tehdä) ja kaikenlaisia palloja ja pehmoja. Mutta hupaisin on sen oppikirjamainen intohimo keppeihin. Noutoleikit, hankalien tilanteiden ohitukset lenkillä ja ylimääräisen energian purku monissa tilanteissa hoituvat suorastaan yllättävän jouhevasti joskus, kun vain tarjolla on keppi tai esimerkiksi käpy (jos lenkillä ollaan). Olisi todella kiinnostavaa tietää, mihin tällainen oikein perustuu; miksi moiset esineet kuten puukalikka tai tennispallo valtaavat koiran mielen joka sopukan kun se vain näkeekin ne? En ole vielä huomannut, että Elsa olisi suorastaan pakkomielteisen fiksoitunut niihin, mutta jotakin ylimaallisen houkuttelevaa niissä senkin mielestä on. Ja toisaalta - onhan myös vastustamattoman hellyyttävää katsella koiraa, joka häntä pystyssä, olemukseltaan ylpeänä ja polleana köpöttelee kurainen kepukka suussaan lenkillä - kuin omistaisi isonkin aarteen. Niin hassulta kuin se näyttääkin, samalla siinä on tuossa tilanteessa myös jotakin tavattoman aseistariisuvaa. Elsalla on jo jonkunmoinen taju irrotuskäskystä, ja sen saa kyllä luovuttamaan esimerkiksi tennispallon heittämistä varten kun ottaa tiukan katsekontaktin ja antaa irti-käskyn. Noutajahan se ei ole, joten usein heittelyleikki jää kesken kun pallon pureskelu kiinnostaa sen perässä juoksentelua enemmän - tai sitten noutamisesta syntyy kiva hippaleikki.


Toinen jonkunmoinen koiraklisee on ruoan hotkiminen alta sekunnin. Meillähän, ennen Elsan tuloa, oli totuttu kissan ruokailutyyliin, joka on selvästi verkkaisempi ja harkitsevampi; kissa syö "nyrhimällä" - maistelee palan ja pitää tauon, käväisee vaikkapa sohvalla tarkastamassa tilanteen ja palaa sitten kupille syömään vähän lisää. Tähän saakka Elsa on pitkälti syönyt kuten koirat syövät; se kyllä odottaa ateriointilupaa todella nätisti ja jopa varmistelee sen: jos et heti selkeästi ilmaise että "ole hyvä", se jää odottelemaan kenties hetken ja katsahtaa käskynantajaa muutamankin kerran kuin varmistuakseen, että "saanko nyt ihan oikeesti syödä". Nyt vuosikkaana se on kuitenkin alkanut kenties kranttuilla, kenties matkia kissojemme ruokailutapoja; se saattaa käydä maistamassa suullisen tai kaksi - tai jopa vain nuuhkaisemaan ruoka-annostaan - ja tulee sitten katsomaan, mihin ihminen kenties poistui keittiöstä, ja silloin tällöin se pitää ihan käskyttää takaisin ruokakupilleen lopettamaan ateriointi. Tämä riippumatta siitä, mitä on tarjolla. Ehkä se tosiaan matkii vetereraanikissojamme?


Tai sitten asialle on hiukan koiramaisempi selitys. Meillä kissat aterioivat joko keittiön pöydällä poissa Elsan ulottuvilta (*kauhistuneita katseita*) tai yläkerrassa, jossa niiden kuivamuonakupin on tarkoitus olla raapimapuussa sellaisella tasolla, että koira ei pääse siihen käsiksi. No. Nelihenkisessä perheessä kun sattuu ja tapahtuu, kuppi joskus unohtuu myös lattiatasolle ja on saattanut käydä niinkin, että koira on päässyt maistelemaan kissojen herkkuja jolloin tietenkään sen oma ruoka ei enää maistu jos vatsa on täynnä :-D Ja juuri tässä aamuna yhtenä havaitsin, että se oli saanut keikautettua tiskipöydällä olevan lasisen namipurkkinsa lattialle - ihmettele siinä sitten, jos riisi, kana ja piimä eivät jonkun tunnin kuluttua maistu...


Koirat ovat koiria. Vanhaa sanontaa soveltaakseni.


11 views

©2018 by Elsan elämää.