Koiran kouluttajia ja kouluttajakoiria

Olen hyvin lyhytpinnainen ja kärsimätön ihminen. Jos en omien lasten myötä tätä havaintoa ole jo itsestäni tehnyt, viimeistään koira on tämän minulle osoittanut. Se kasvattaa ja kouluttaa omistajaansa yhtä lailla kuin itse yrität sitä opettaa.




Isäni totesi, kun kerroin että aloitamme tottelevaisuuskoulun, että se on varmasti hyvä oppi teille molemmille. Niinpä -yhtä lailla koiralle kuin minulle, tapojahan sietää opetella itse kunkin. Olen alkanut tuon (nyt jo päättyneen) kurssin myötä vihdoin herätä havainnoimaan myös omaa toimintaani koiran opettajana/kouluttajana. Olen huomannut, että turhaudun ihan käsittämättömän nopeasti siihen että koira ei tunnu kiinnostuvan tai ymmärtävän. Lähtökohtaisesti en siis ole lainkaan ihanteellinen kouluttajakumppani tälle kaverillemme; se vaatisi (ja ansaitsisi...) varmasti jonkun ohjeiltaan selkeämmän, pitkäpinnaisemman ja ehkä johdonmukaisemman.


Ja Elsa onkin varmaan tyypillinen lapinkoira - eli ilmeisimmin hiukan omalaatuinen, omapäinen, harkitsee kannattaako ennen kuin tekee pyynnön mukaan. Niin tietysti jokainen koira toimii - punnitsee vaikkapa tännetulokäskyn kannattavuutta suhteessa palkkioon. Elsa tekee tuota pohdintaa ihan selkein, silminnähtävin elein. Kun kutsun sitä luokse, se joskus jää ihan selvästi harkitsemaan paikoilleen hetkeksi että viitsisikö tuota. Saattaa ensin katsahtaa minuun kuin osoittaakseen, että "pyyntö noteerattu", sitten vilkaista ympärilleen tai nuuskaista maata kerran ennen kuin tottelee - kuin kertoakseen että ei tässä nyt ihan tossun alla olla ja että maailmassa saattaa olla muutakin kiinnostavaa kuin kiljuva emäntä ja sen taskussa muussaantuneet ankansydänherkut.


Eli ei Elsa toki tyhmä ole vaan ehkä jopa päinvastoin. Sitäkin tarkempi se on palkkioistaan ja myös siitä hetkestä, mielentilasta ja ympäristöstä, jossa yritetään jotakin asiaa opetella. Tätä itsekin harjoittelen kovasti, kovasti vielä: sen kanssa ei voi vaikkapa sivulletuloa tai tokohyppyjä harjoitella ajatuksella "nyt minulla on vartti aikaa, treenataan". Jos Elsalla on vääränlainen mielentila - lenkinjälkeinen väsymys, nälkä tai päivän yksinolon jälkeinen hyperenergia kun kotiin vihdoin ilmestyy seuraa - ei treeneistä usein tule mitään.


Koira - niin kuin pieni lapsikin, toisaalta - on palautteessaan ja reaktioissaan hyvin suoraviivainen. Jos ei kiinnosta, en tee. Piste. Ne ovat tilanteita, joissa koira kouluttaa hihnanjatkettaan: miten suhtaudun - turhaudunko ja hermostunko (jolloin mielentila tietysti siirtyy koiraan ja treeni käy aina vain mahdottomammaksi) vai huokaisenko syvään ja totean että selvä, ehkä myöhemmin uudestaan? Itse liian monta kertaa jumitun ensimmäiseen vaihtoehtoon edelleen - mutta yhä useammin saan myös siitä itseni kiinni ja päädyn lykkäämään harjoituksia parempaan hetkeen.

Välillä tuntuu, että Elsa oppii asiat yllättävänkin nopeasti kun sille antaa aikaa itse hoksata mitä siltä odotetaan. Kun malttaa odottaa, että se itse alkaa tarjota sitä käytöstä mitä siltä haluat, lopputulos on lopulta jopa toivottu. Joskus tuntuu toisaalta myös, että vain luulen sen hoksanneen - kunnes taas tulee seuraava kerta, jolloin uuden taidon opettelu aloitetaan kuin alusta. Mutta olen koettanut kääntää asiaa ilokseni. Esimerkiksi seuraavasti:


Jossakin vaiheessa viime syksynä Elsa alkoi lenkeillä kummallisesti - ehkä turhauduttuaan, energiaa purkaakseen tmv - jättäytymään ensin taluttajan jälkeen ja sitten pyrkimään sieltä taluttajan jalkojen välistä eteen :-O Ihan outo juttu, joka pitkään minua ensin ärsytti valtavasti mutta nyt jo oikeastaan naurattaa. Nyt yritän tehdä siitä temppua nimeltä "pinteeseen". Nimi tulee siitä, että edesmennyt ukkini leikki meidän lastenlasten kanssa erilaisia riehu- ja retuutusleikkejä ja nappasi meidät kainaloon kuin "lukkoon" sanoen "pinteessä olet". Temppu jossa koira jää "pinteeseen" ohjaajan jalkojen väliin olkoon "pinteeseen" hänen muistokseen :-) - jos tuo neiti nyt sen aikoo oppia joskus.


53 views

©2018 by Elsan elämää.